Olen jo jonkun aikaa halunnut juosta ensimmäisen kerran ikinä kokonaisen viiden kilometrin lenkin. Siis niin, etten ota kävelyaskelia lainkaan.
Ja kerrottakoon heti alkuunsa, ettei kestävyysurheilu sovi mun kanssa samaan lauseeseen. Olen nopeatempoinen ja pidän kaikesta, mikä tapahtuu vauhdikkaasti. En jaksa olla pitkiä aikoja paikoillaan. Jos joskus eksyn puhelinmaratoniin, kuljeskelen pitkin huushollia kuulokkeet korvissa. Tyhjennän astianpesukonetta tai viikkaan pyykkejä. Urheilulajiksi valitsen sellaisen, missä pääsee kovaa, sillä normi-ihmisen juoksutahti on auttamatta liian hidas. Juoksu ei ole koskaan ollut mun juttu, paitsi nopeat, lyhyet matkat, niistä sain monet lusikat ala-asteen kisoissa.
Ja ei, elämäni eka vitonen ei ollut täynnä voitonhetkiä vaan todellista hampaanpurentaa ja ennen kaikkea vahvaa mielen hallintaa.
Vitonen syntyi vähän vahingossa. Ajattelin tehdä pienen treenin juoksumatolla ja laitoin lempparisarjan ipadille pyörimään. Jakson pituus oli noin 45 minuuttia ja päätin, että sen ajan matolla vietän. Laitoin nopeuden maltilliseksi mutta hölkkävauhdille kumminkin.
Ekan kerran katsoin kelloa, kun jaksoa oli jäljellä 36 minuutin verran. Okei, 9 minuuttia takana. Jatketaan.
Toisen kerran eksyin kellolle sen osoittaessa 23 minuuttia. Huoh, tämä on kyllä pirun tylsää touhua. Mä pystyn tähän, keskity ohjelmaan. Yhtä lailla voisin maata sohvalla enkä kokisi samankaltaista pitkästymisen tunnetta. Mieli on kyllä outo.
Seuraavan kerran kello osoitti 16 ja vielä kerran 9 minuuttia, jolloin takana oli neljä kilometriä hölkkää. Nostin nopeutta, jotta homma olisi pikemmin ohi. Hölmöläinen, eihän se vauhti ajan kulkuun vaikuta. Ja vihdoin se oli siinä, 45 minuuttia kellossa ja reippaat 5 kilometria taulussa.
Sykkeet oli koko treenin maltilliset eikä juoksentelu ottanut kunnon päälle. Pään sisällä sen sijaan kävin kovaa taistelua siitä, miten koko hommaan suhtauduin. Odottelin juoksemisen flow-tilaa – ei tullut. Jossain kohden päätin ottaa hölkän mindfulnessharjoituksena, tyhjentää pään ja keskittyä hetkeen. Unohtaa kaiken muun ja uppoutua ipadilla pyörivään sarjaan.
Voi sitä ilon ja endorfiinin määrää, mikä suorituksesta syntyi. Totta puhuen, eihän viisi kilometriä hölkkää ole treeninä kummoinen suoritus. Mutta mulle se oli saavutus, jota en ollut koskaan aiemmin tehnyt. Viisi kilometriä ilman yhtäkään kävelyaskelta. Ylitin itseni, ja etenkin kaikki ne latistavat ajatukset, jotka yrittivät saada mut keskeyttämään.
Mieli on etevä luomaan esteitä ja pyrkii kaikin keinoin johdattamaan meidät mukavimmille vesille. Mutta kyllä se vaan on epämukavuusalue, missä ihmeitä tapahtuu. Ja eilisen perusteella uskallan myös väittää, että epämukavuuden sietokyky erottaa haaveilijat onnistujista.
Jätä kommentti tai kysy vapaasti.