Väinö siirtyi ajasta ikuisuuteen viime viikon tiistaina. Saimme viettää Väinön kanssa lähes yksitoista yhteistä vuotta. Väinö tuli meille viiden kuukauden ikäisenä juuri ennen joulua 2012 kasvattajalta Kouvolasta. Siellä se asusteli maalaistalossa lampaiden ja muiden eläinten ympäröimänä. Uuden kodin ympäristöstä löytyi paljon hurjia asioita, näistä pelottavimmat olivat autot ja kuuset. Pikku hiljaa näihinkin totuttiin ja elämä alkoi sujua. Alusta asti Väinön seurana oli Obelix-kissa, jonka kanssa elämä sujui mallikkaasti.
Elämä Väinön kanssa oli opettavaista. En ole koskaan törmännyt koiraan, joka olisi yhtä hyvällä menestyksellä syönyt purkillisen magnesiumia ja lukemattoman määrän suklaisia joulukalentereita. Väinö jos joku oli kova syömään, oikeastaan mitä tahansa, mikä etäisesti tuoksui ruualle. Kaapin ovi tai ruokapöytä oli vain hidaste matkalla kohti herkkuja.
Viimeiseen asti lempipuuhaa oli kaivaa yöllä roskiksesta kaikki mahdollinen lattialle ja tutkia olisiko mitään suuhun pantavaa. Vaikka Väinö oli kova syömään, jakoi se aina ruokansa muiden kanssa. Se kuvasti hyvin sen luonnetta, Väinö oli todella kiltti ja hyväntahtoinen koira. Harva kuuli sen koskaan haukkuvan, se tyytyi helposti tilanteeseen. Jos Väinöllä olisi ollut motto, olisi se luultavasti ollut ”mitä sitä ressaamaan, kunhan sapuskaa riittää kaikille”.
Väinö sairastui kolme vuotta sitten diabetekseen. Sairaus saatiin pysymään aisoissa piikittämällä insuliinia aamuin illoin. Sairastuessaan Väinö siirtyi yhdestä päiväateriasta kahteen, ja sekös oli mieleinen muutos. Nyt sai ruokaa kahdesti päivässä!
Kaksi vuotta sitten Väinö sai pikkuveljen, Raptor-riiviön. Sen perässä oli helppo kulkea, sillä sairauden vuoksi puhjennut kaihi oli vienyt näkökyvyn hetkeä aiemmin. Väinö jakoi Raptorin kanssa kaiken, se saattoi jopa lopettaa oman ruokansa syömisen hetkeksi, jotta pikkuveli sai maistaa omia herkkuja. Myös pehmopedissä oli aina Raptorille tilaa.
Väinön elämän kohokohtia olivat reissut mummolaan. ”Lähetäänkö mummille ja papalle?” oli koodisana, jolla sai huusholliin säpinää. Reissusta sai aina takuuvarmasti herkut mummilta ja kunnon rapsutukset papalta.
Viime viikkoina Väinön vatsaan alkoi kertyä nestettä. Edelleen se jaksoi innostua syömisestä mutta muuten aika kului nukkuen. Lääkärissä selvisi, että vatsassa oli todennäköisesti kasvaimia, joita ei sairaalta koiralta lähdetä enää hoitamaan. Oli tullut hetki päästää irti.
Jasperin elämässä Väinöllä oli erityinen paikka. Siksi eniten sydäntäsärkevää oli nähdä pojan suru luopumisen hetkellä. Rakkautta on sanoa hyvästit kun aika on. Hyvää taivasmatkaa Väinö, jätit erityisen jäljen sydämiin!
🤍
Jätä kommentti tai kysy vapaasti.